 |
|
|
|
||||||||||
 |
|||||||||||||
|
Metsänhoitoyhdistys Itä-Hämeen alueella jo toistamiseen toteutettu metsänuudistamisen laadunhallinta-hanke todistaa mätästyksen olevan ainut oikea metsänuudistusalojen muokkausmuoto. Näin ainakin silloin, kun toimitaan vähääkään puolukkatyyppiä rehevimmillä maapohjilla. Mätästys tulee uudistusalan kosteusolojen mukaan jakaa vielä työtavoiltaan kuivempien alueiden laikkumätästyksestä tuoreimpien kohteiden navero- ja ojitusmätästykseen. Koneellistuvassa istutuksessa, jonka yhteydessä vesitaloudellisiin seikkoihin ei pystytä juurikaan työn yhteydessä vaikuttamaan, tulisi kohteet valikoida tarkoin, jotta hyvän menetelmän huumassa ei mennä ojasta allikkoon juuri, kun perinteisemmästä istutusmenetelmästä on jotain opittu.
Muun muassa Metsänhoitoyhdistys Itä-Hämeen alueella toteutetun Metsäntutkimuslaitoksen hallinnoiman useampivuotisen hankkeen tavoite oli selvittää kattavasti viimevuosien metsänuudistamisen onnistumista, uudistamisen menetelmiä ja niissä ilmeneviä puutteita. Hankkeella pyrittiin selvittämään myös tehokkaat parannuskeinot puutteiden korjaamiseksi. Vaikka muokkausmenetelmissä on rehevillä mailla pääosin siirrytty äestyksestä kaivurilaikutukseen, ei heinittymisongelmasta ole päästy eroon. Laikutuksessahan taimi jää likimain ympäröivän maanpinnan tasoon ja reheväkasvuinen heinä peittää sen tällöin helposti alleen. Metsänuudistamisen parissa työskentelevät ovat tämän havainneet ja miettineet keinoja heinäongelman torjumiseksi. Äestyksen yhteydessä heinästä pyrittiin eroon kemiallisesti, mutta levityslaitteiden luotettavan toiminnan takkuillessa ja yleisen mielipiteenkin käännyttyä metsätalouden torjunta-aineita vastaan, tästä menetelmästä on luovuttu. Kaivinkoneiden tullessa entistä enemmän metsänuudistamisen työkoneiksi, alettiin niiden monipuoliseen käyttömahdollisuuteen kiinnittää lisääntyvää huomiota. Kaavamainen kaivurilaikutus oli näistä uudistamismenetelmistä ensimmäinen innovaatio, mutta heinittymistä sillä ei ratkaistu, eikä uudistusalueiden vesitaloudellisia ongelmia. Näin siksi, ettei työnjohto aina ollut ehkä tehtäviensä tasalla, eikä kaivinkoneurakoitsijatkaan vielä sisäistäneet märkyyden haittoja metsänuudistumiselle. Herranpelko lisäsi sekin osaltaan työnjohdon ohjeiden sokeaa noudattamista.
Heikot uudistamisen tulokset ovat vasta saaneet metsäalan ammattilaisetkin miettimään keinoja tulosten kohentamiseen. Toki mättäisiin istuttamisen keinot olivat useimmille tuttuja turvemaiden ojitusten yhteydestä, mutta jostain syystä menetelmän soveltaminen kivennäismaille oli, - ja on paikoin edelleenkin, yllättävän hidasta. Vasta kattavien uudistamistulosten seurannat ja taimikoiden inventoinnit, sekä niistä vedetyt johtopäätökset ovat nostaneet uudistamismenetelmät tarkemman tarkastelun alaisiksi. Metsätoimihenkilöiden ja koneyrittäjien koulutus on antanut lupaavia tuloksia siitä, että uudistusalat muokataan hyvään uudistamistulokseen tähtäävästi ja alueen vesitalouskin huomioidaan. Tällöin uudistusalueen kuivemmat kohdat laikkumätästetään ja tuoreimmilla kohdilla sovelletaan navero- tai ojitusmätästystä. Kaikessa on kuitenkin tavoitteena saada taimi ympäröivää maanpintaa korkeammalle ja näin kasvulle etumatkaa kilpailevaan heinänkasvuun nähden.
Laikkumätästyksessähän parikymmentä senttimetriä korkea mätäs tehdään kaivinkoneella pintamaasta kääntäen ja tiivistäen. Menetelmä soveltuu kuusen ja koivun istutukseen vain keskikarkeille ja karkeille, vettä läpäiseville kivennäismaille. Naveromätästyksessä mätäs taas tehdään yhtenäisestä ja pintavettä poisjohtavasta, matalahkosta ”vaosta” otetusta maasta. Mättäät on muotoiltava sellaiseksi, että niihin istutettavien taimien juuret yltävät aina alla olevaan humuskerrokseen asti. Mättäisen teossa tulisi huomioida myös kivennäismaan saanti mättään pinnalle estämään tukkimiehentäin aiheuttamia tuhoja . Tukkimiehentäi kun ei mielellään paljaalla kivennäismaalla liiku. Ojitusmätästystä käytetään märkien, vesien tehokasta poisjohtamista tarvitsevien, usein soistuneiden kankaiden ja turvemaiden muokkausmenetelmänä. Siinä ojat ovat huomattavasti naveroja kookkaampia, mutta kaivumaista koostuvien mättäiden periaate tulisi olla samanlainen kuin laikku- ja naveromätästyksessä. Näillä kohteilla kaikkein suurimpien taimikokojen käyttökin on hyvin perusteltua. Myös vesiensuojeluun lietekuopin ja selkeytysaltain tulee kiinnittää huomiota navero- ja ojitusmätästyskohteilla.
Tehokas muokkaus johtaa helposti houkutukseen käyttää pienempää ja ennen kaikkea halvempaa taimimateriaalia. Tämä on kuitenkin virhe, sillä liika nuukuus taimimäärässä ja taimien koossa johtaa helposti siihen, että mättäistä huolimatta osa taimista tuhoutuu ympäröivän heinänkasvun vuoksi. Tästä taas seuraa harva lehtipuuvaltainen taimikko, jonka jatkokasvatus on työlästä ja lopulta selviä taloudellisia tappioita tuottavaa. Koneellisessa istutuksessa toki kaikkein suurimpien taimien käyttö on hankalaa, eikä kesäistutuksessa oikein suositeltavaakaan, mutta kone- ja kesäistutuskohteet tulisikin valita muualta kuin kaikkein rehevimmiltä uudistuskohteilta.
Vaikka maanmuokkaus on siirtynyt oikeampaan suuntaan taimen kasvun kannalta, ei taimikon varhaishoidon tärkeyttä pidä unohtaa. Kemiallisten heinäntorjunnan vähetessä yleisen mielipiteen ja sertifiointisäännösten myötä heinäntorjunta unohdetaan monesti kokonaan. Näin ei kuitenkaan saisi olla, vaan uudistamisesta huolehtivan, - oli se sitten metsänhoitoyhdistys tai metsänomistaja itse, tulisi tarvittaessa suorittaa heinäntorjunta joko mekaanisesti tai jopa kemiallisesti siellä, missä sertifiointisäännökset sen sallivat. Työvoiman metsätaloudessa alati vähentyessä metsänomistajan omatoimisen heinäntorjunnan tärkeys on korostunut, sillä metsureiden ja metsätoimihenkilöiden aika menee nykyisin helposti muissa, enemmän ammattitaitoa vaativissa tehtävissä. Heinäntorjunta ei muutoinkaan tunnu olevan ”karskien” metsureiden suosikkityölistalla, - ei vaikka se taimikon kehityksen kannalta onkin yksi tärkeimmistä töistä. Mätästysaloilla selvitään usein yhdellä heinäntorjuntakerralla ja seuraavat hoitotoimenpiteet ovatkin enemmänkin kilpailevan ja haittaavan lehtipuuvesakon torjuntaa. Siinäkin jo uudistusalaa muokatessa oikealla mättäiden määrällä ja maanpinnan turhan rikkomisen välttämisellä vaikutetaan myös myöhempään taimikonhoidon tarpeeseen. Tutkimuksissa kun luontaisesti syntyneen lehtipuuvesakon määrän muokkaamattomilla alueilla on todettu jäävän muokattuja aloja vähäisemmäksi. Artikkeli: Pauli Nurminen, Metsänhoitoyhdistys Itä-Häme. Kuvat: Pauli Nurminen. Copyright © Luonnossa.net. All rights reserved.
|
|||||||||||||
|
|
|
|