Gaulan taikani murtui – melkein
Gaula on hienon hieno joki keski-Norjassa, alkaen läheltä Ruotsin rajaa ja laskien vetensä viimein Trondheimin kohdalta Atlantiin. Joki on moni-ilmeinen ja yksi Norjan parhaista lohijoista. Lohen nousu pysähtyy Eafosseniin n. 40 kilometrin päähän Störenin kaupungista ylävirtaan. Eafossen on liian korkea koski lohen nousta. Siitä alaspäin n. pari kilometriä on muutaman metrin korkuinen Eggafossen, josta lohi nousee. Kosken alapuolisessa suvannossa voi nähdä nousuaan odottavia lohia ja joka vuosi matkoillani olen pitänyt kohdassa taukoa katsellen ajoittain suuriakin kaloja, samalla virittyen tunnelmaan, jos tuollaista termiä sallitaan käytettävän.

Kuvateksti: Saamamiehen iloa Gaulalla

Gaulalla olen kalastanut ainoastaan Fishmaster-Finlandin vuokraamilla yksityispooleilla, joita on ennen vuotta 2008 ollut yhteensä n. kolme kilometriä, jakaantuen kolmeen erilliseen pooliin. Tänä kesänä F-F on vuokrannut yhden poolin lisää aiemmista paikoista alavirtaan, joten lohen saannin mahdollisuudet lisääntyvät entisestään.

Vuoden 2005 keväällä seurakaverini Mauri Hämäläinen alkoi houkutella minua kaverikseen elokuun viimeisiksi päiviksi Gaulalle. Lupasin miettiä asiaa ja kun sain loma- ym. muut asiani järjestykseen varasin paikan Fishmaster-finland’ilta.

Elokuun 26 päivän iltana suuntasimme sitten kahden hengen porukkamme Turun satamaan ja ajoimme auton m/s Sea Windiin. Kassit sekä päällysvaatteet veimme nopeasti hyttiimme ja sen jälkeen painuimme laivan ”baariosastolle”, mistä varasimme itsellemme ikkunapaikat. Hämärtyvässä illassa on mukava katsella maailman kauneinta saaristoa, vaikka päivänvaloa ei näin syksyn aikaan kovin pitkälle riitäkään. Otimme siinä maisemaa katsellessa myös ns. ”rutiinioluet”, eli pari tuoppia ja ennen nukkumaan menoa teimme myös tarpeelliset hankinnat laivan myymälässä. Aamiainen normaalisti laivan käytännön mukaan ja ennen pitkää olimme Tukholman aamuliikenteen seassa. Olen ajanut reitin kaupungista ulos jo niin monta kertaa, että  mitään ongelmaa ei syntynyt ja pian painelimmekin pitkin moottoritietä kohti Uppsalaa ja muita reitin varrelle osuvia kaukaisempia kaupunkeja.

Kuvateksti: Eafossen vähävetisenä

Neljänsadankymmenen kilometrin päässä Tukholmasta on Noppikoski. Joskus 1670-luvulla savolaisten asuttama paikkakunta, missä vieläkin toisinaan voi kuulla omaa äidinkieltään, eli suomea ja jossa olen pitänyt tapanani pysähtyä syömään. Niin teimme myös nyt ja tilasin itselleni pyttipannua, joka sivumennen sanoen on ”hieman” erilaista, kuin mihin Suomessa on saanut tottua. Mauri tilasi itselleen samanlaisen annoksen, mutta hän ei erityisemmin pitänyt ruoan koostumuksesta, ei myöskään sen mausta. Itselläni ei ole niin väliä, kunhan saa vatsansa täyteen ja siihen tarkoitukseen ruotsalainen pyttipannu sopii oikein hyvin. Se on mielestäni myös oikein maukasta, eikä makuasioista sovi kiistellä.

Vatsat täysinä jatkoimme matkaa, tankkasimme auton Funäsdalenissa ja Vauldalenin tulliasema oli yhtä ”kuollut” kuin aiemminkin tekemilläni matkoilla. Matkaa olimme taittaneet vaihtamalla silloin tällöin ajovuoroa. Iltakuuden maissa saavuimme vihdoin Störeniin ja ajoin Vårwolden-Campingiin, jossa varusteemme desinfioitiin. Mauri hieman katseli tarkkaa toimitusta, mutta totesi sitten: ”Kylläpä täällä Norjassa tehdäänkin perusteellista työtä”.

Kuvateksti: Kirjoittajalla lohi kiinni Gaulalla

Sen jälkeen olikin enää pieni matka majapaikkaan Hagen kartanoon. Jouni Rauha oli soittanut jo aiemmin minulle ja kertonut huoneemme sijainnin, joten majoituimme ”tyhjään” taloon, koska muut olivat joella. Ennen pitkää saapuivat Mauri Seppänen ja vaimonsa Lea Matero-Seppänen majapaikkaan ja myös itse maestro Rauha ilmestyi jonkun ajan kuluttua. Lisäksi talossa asui myös norjalainen Eirik, mutta hän painoi ”pitkää päivää”, emmekä tavanneet häntä tuloiltanamme. Myöhemmin kylläkin ja vaihdoimme myös muutamia mielipiteitä. Kehno englannin kielen taitoni ei kovin kummoiseen kommunikointiin riittänyt, mutta oleellisimmat asiat saimme sentään selvitettyä.

Matkakumppanini Mauri H. puhkui intoa painua joelle saman tien ja myös meni, mutta itse jäin laittamaan varusteitani kuntoon ja järjestelemään vaateitani kaappiin. Myös sängyn sijaaminen vei oman aikansa. Illan mittaan tuli kyseltyä muiden kalallisista tapahtumista ja saimme myös oman paikkamme poolijärjestyksessä. Pääsimme Seppästen ryhmään ja aamulla kalastaisimme Rostad/Sanden poolia. Merkille pantavaa kyseisenä vuonna oli hyppivien lohien määrä, mutta niiden ottihalukkuus ei ollut ollenkaan kohdallaan. Rostad/Sandenin jälkeen oli vuorossa Bruahölen/Swingen pooli, joista jälkimmäisessä näki selvästi eniten ilmassa käyviä kaloja. Illalla olivat vuorossa Gyllteigen/Gyllsaga poolit, joista heitimme ainoastaan jälkimmäistä, ja itse jätin myös osan päivävuorosta kalastamatta ja otin kunnon ”tirsat”.

Maanantaipäivä kului pooleja sekä perhoja vaihdellessa ja hyppiviä kaloja ihastellessa, mutta muita tapahtumia ei ollut. Päivää leimasi pieni tihkusade ja lähes kaamea tuuli, joka teki heittämisestä melkoisen ikävää puuhaa, mutta yritettävä oli.

Tiistaina maestro ilmoitti, että osa Gyllteigen Gård’issa asuneista kalastajista oli lähtenyt pois ja matkakumppanistani ja minusta tehtiin oma ryhmämme. Kahteen mieheen olisi tilaa kalastaa ja kyllä sitä hommaa sitten tulikin tehtyä. Samana iltana meinasi Gaulan ”taikani” särkyä, kun Swingenissä otti melkoinen lohi perhooni. Jouni oli aikanaan neuvonut, mitä pitää tehdä kun kala ottaa, mutta siinä kyydissä eivät mestarin opit kerinneet tulla mieleen.

Sellaista vauhtia perhoani vietiin, että hädin tuskin ymmärsin kalan ottaneen. Kunnes sitten hetken kuluttua muistin nostaa vapani pystyyn. Kala syöksyi pari -kolmekymmentä metriä alavirtaan ja minä koetin mennä kykyjeni mukaan kivikossa perässä, kelaten itseäni lähemmäs kalaa. Onnistuinkin viimein pääsemään kalan sivulle ja siinä sitä sitten jurottiin kumpikin. Lohi lähellä pohjaa ja minä paljon ylempänä rantapenkereellä.

Kuvateksti: Mauri kalastaa Gyllsaga poolin yläpäätä

Jonkun ajan kuluttua kala kuitenkin lähti liikkeelle ja ehkä noin kymmenen minuutin kuluttua se yht’äkkiä nousi pintaan juromaan, eikä aikaakaan kun se jo näytti minulle kylkeään. En ollut osannut väsytyksen aikana edes katsoa kunnollista kohtaa, mistä yrittää kalan rantautusta. Haaviahan me ”taitajat” emme käytä Gaulalla, vaan kala rantautetaan väsyttämällä ja uittamalla rantaveteen, jossa sitä on hyvä tarttua pyrstön tyvestä. Mauri H. oli myös ehtinyt alavirrasta katselemaan ja tarvittaessa auttamaan ja kun kala näytti uudelleen kylkeään, hinasin sen aivan kivipenkereen tuntumaan ja pyysin häntä ottamaan otteen lohen pyrstöstä.

Hän olikin aikeissa tarttua loheen, mutta samassa kala pyörähti kerran pituusakselinsa ympäri ja koukku irtosi ponnahtaen saman tien korkealle puun oksaan. Onneksi kaverini ei ehtinyt kumartua niin paljoa, että irronnut koukku olisi osunut häneen. Vielä hän yritti epätoivoisesti tarttua kalaan, mutta oli hieman myöhässä ja saalis ui omille teilleen.

Kun sain käsieni vapinan hieman talttumaan, aloimme miettiä, missä olin tehnyt virheitä. Silloin oli jo helppo huomata, että huonompaa rantautuspaikkaa olisi täytynyt etsiä, mutta en ollut sitä kalaa väsyttäessäni huomannut. Taisi siinä hommassa käydä myös sellainen ajatus mielessä, että jokohan viidennellä Gaulan käynnilläni saisin jotain kotiin vietävää, mutta ei vielä tälläkään kerralla. Kala oli aika tumma kojamo ja antoi elämäni kyydit, ja siksi sen väsyttäminen oli tosi mukavaa puuhaa. Mauri arvioi kalan painoksi ehkä n. 7 kiloa ja sillä olisi oma rekordini korjaantunut aika lailla. No, kala pääsi jatkamaan sukuaan ja minä sain lisää oppia kalan ylös ottamisessa. Se siitä kalasta, ajattelin, enkä ollut edes paljoa harmissani tumman kalan menettämisestä.

Hetken kuluttua tulikin jo niin pimeää, että lopetimme siltä illalta ja pääsin kertomaan kokemuksestamme myös muille.

Keskiviikkona olimme päättäneet ottaa kaloista työvoiton ja olimme erittäin ahkerasti joella ja kalastimme varsinkin Swingeniä jossa kaloilla oli taas niin ”pirun hauskaa”, että piti oikein kunnolla hyppiä katsomaan rannalla seisovia kepinheiluttajia. Mauri taisi mainitakin jotain sen suuntaista, että kalat käyvät katsomassa tyhmiä ukkoja, jotka pitkän kepin päässä uittavat kirjavia ”tupsujaan”. Mainittakoon, että hän tekee ansiotyötään tutkijana ja ”tiedemiehen” tarkkuudella ja sitkeydellä hän yritti jallittaa poolin alapäätä hallinnutta isoa kalaa. Hän vaihtoi perhoja, heitti eri tavoilla ja eri suunnista, mutta mikään ei tällä kertaa auttanut.

Jossain vaiheessa hän tuli luokseni ja epäili päässään olevan vikaa kun ei saanut perhoa lentämään haluamallaan tavalla ja pyysi minua kokeilemaan omaa onkeaan. Totesin heti, että hänen itse (ohjeen mukaan) customoimansa heittosiima oli aivan liian kevyt ja seuraavaan sessioon otimme varasiimojani mukaan ja vaihdoimme hieman raskaamman (9-10) ampumasiiman hänen onkeensa. Heitto parani heti hieman, mutta totesimme myös kokeilemamme siiman olevan turhan kevyt ja annoinkin omasta ongestani vielä raskaamman siiman hänelle.

Sanottakoon tässä, että hänen vapansa oli Vision 3Zone DH 14’ 9-10 # ja laitoimme heittosiimaksi Vision Ace 11-12 luokkaisen kelluvan ampumasiiman. Jälleen heitto parani ja Gyllsagassa siima oikeni jo melko mukavasti. Todettakoon myös, että päivällä puhaltanut myrskytuuli oli kaatanut poolin laavun, mutta me ”riskeinä” miehinä työnsimme sen ennen kalastuksemme aloittamista oikeaan asentoonsa. Täytyihän meillä sentään kunnon taukopaikka olla. Johan se olisi outoa jos Gaulalla joutuisi ryyppäämään ”pystykahvit”. Gaulan kaikilla pooleilla on Fishmaster-Finlandin rakentamat kunnolliset avolaavut tulipaikkoineen kalastajien taukopaikkoina.

Sen illan viimeisellä poolilla Maurin Spey-heitto oikeni jo oikein kauniisti. Hän kokeili myös yliolanheittoa ja sitäkin oli ilo katsella. Samalla totesimme yhdessä, että ei tutkijan päässä mitään sen kummempaa vikaa ollut, vaan vika oli ollut hänen siimoissaan.

Sillä jo aiemmin mainitulla tiedemiehen perusteellisuudellaan hän yritti houkutella Sandenin keskiosassa näyttäytynyttä lohta tarttumaan perhoonsa, mutta sekään ei onnistunut. Nyt se ei kuitenkaan ollut heiton pituudesta tai heittäjän taidoista kiinni, kala ei vain ollut kiinnostunut hyppimisen lisäksi mistään muusta. Tai ei sillä kertaa ainakaan Maurin perhosta.

No, kaikki hyvä loppuu aikanaan ja illalla pakkasimme kassimme kuntoon ja torstaiaamuna aamiaisen jälkeen alkoi kotimatka ja ajo kohti Tukholmaa. Matkalla pysähdyimme taas Noppikoskella jossa tietenkin taas söimme. Lukija varmaan ajattelee, että taas pyttipannua, mutta pieleen meni. Tilasimme nimittäin hirvenlihapihvi-annoksen, joka ei ollutkaan lainkaan hassumpaa. Pientä vaihtelua myös minun lähes tavanomaiseen pyttipannu-ruokalistaani.

Matkalla kävimme myös katsastamassa Dal-joen perhoalueen ja juttelimme siellä hetken aikaa Jounin kanssa, joka oli jo aiemmin ehtinyt joen rantaan.

Tukholmaa lähestyessämme totesimme, että satamassa olevassa öljyvarastossa taitaa olla iso tulipalo ja hetken jo käväisi mielessä, että pääsemmekö ollenkaan laivaan. Tulipalo olikin kuitenkin Brommassa, eikä satamaan pääsylle ollut mitään estettä ja hyvä niin, koska olen ajanut vain tuttua, opittua reittiä sinne, enkä varmaan olisi osannut käyttää mitään kiertoteitä.

Laivaan pääsimme aikanaan ja kävimme läpi matkaan kuuluvat rutiinit, eli parit ”pakolliset” oluet, tuliaisostokset ja niiden jälkeen nukkumaan.

Olin jo Gaulalla miettinyt - osin ääneenkin - sitä asiaa, että kun vakituinen kalakaverini, vaimoni Leila puuttui porukasta, lievä koti-ikävä oli vaivannut, enkä osannut laivassa oikein nukkua. Olinkin jo ennen viittä ulkona katselemassa nousevan päivän kajoa ja varovasti häämöttävää saaristoa, joka hitaasti lisääntyvässä valossa on erinomaisen hienoa katseltavaa.

Aikanaan sitten toisetkin heräsivät ja pääsimme laivan aamiaisen ”kimppuun”. Loistava päätös matkallemme oli, kun laiva oli kiinnittymässä laituriin Turussa ja satama-altaassa hyppäsi valtava lohi korkealle ilmaan. Oli kuin kala olisi toivottanut meidät tyhjänpyytäjät ja myös Jounin, jolla näin sivumennen sanoen oli aika lailla saalista, tervetulleiksi kotimaahan.


Kokonaisuutena tämän kertaisesta matkasta jäi hyvät muistot. Mauri oli mukavaa matkaseuraa, joka patisti minutkin kerta toisensa jälkeen joelle. Lisäksi, kun hän on myös taitava keittiössä, menivät nekin hommat aika lailla puoliksi ja hän myös muisti huolehtia siitä, että kahvia oli termoksessa joka poolilla mukana. Aina sitä ei kylläkään muistettu juoda. Lisäksi hänellä oli myös aikaa kalastuksen lomassa perehtyä ympäröivään luontoon ja välillä taivastelimme milloin lintuja, milloin kasveja. Kävimme myös pari kertaa Störenin Natursenterissä tutkailemassa lohi-, taimen- ja rautuakvaarioita sekä vanhoja perhokalastusvälineitä. Mauri myös kalastaa monissa eri paikoissa sekä monella eri tavalla ja kertoili kiintoisia tarinoita muista kalakavereistaan ja -reissuistaan. Taukoajat eri pooleilla kuluivatkin hyvin rattoisasti, kuunnellessani hänen erinomaisia juttujaan vuosien varrelta.

Se minun Gaulan taikani (ei vieläkään ylös saatua lohta) ei sitten ihan murtunut, joten eiköhän ensi vuonna ole taas mentävä käymään ja kokeiltava olisiko se vielä parempi vuosi, kuin tämä meneillään oleva.

Vielä on sanottava, että lohta ei kyllä oteta kovallakaan työllä, jos sillä itsellään ei ole ottihaluja. Se tuli nimittäin koettua näinä elokuun viimeisinä kalastuspäivinä. Toki kalastajan taidoillakin on oma merkityksensä, mutta niistä ei sen enempää tällä kerralla.

Lopuksi haluan vielä kiittää matkakumppaniani Mauria mukavista hetkistä ”hyppivien lohien joella”. Ehkäpä vielä jonain päivänä

Artikkeli: © Ilkka Lehtinen, SVK.
Kuvat: © Ilkka Lehtinen, Suomen Vapaa-ajankalastajien Keskusjärjestö.

Copyright © Luonnossa.net. All rights reserved.

Sivun alkuun