 |
|
|
|
|||||||||||||||||
 |
||||||||||||||||||||
|
Alku aina hankalaa Huonosti nukuttu yö takana pakkasimme mieheni kanssa pakaasit ja koirat autoon. Koiriemme pettymykseksi heidän kyytinsä loppui koirahoitolan pihalle eikä metsästysreissulle toisin kuin meidän, sillä olimme lähdössä toiselle jousimetsästysreissullemme Ranskaan ruotsalaisten ystäviemme kanssa. Rankassa jäkkäränjännittäjiä on yli 11.000 ja kaikki riistaeläimet ovat jousiaseelle sallittuja. Puolet porukasta käyttävät teknisempää taljajousta ja toinen puoli perinteisimpiä pitkä- ja vastakaarijousia. Olimme varanneet riittävästi aikaa ajomatkaan Helsinki-Vantaalle ja ajelimme rauhallisesti läpi syyskuisen Suomen. Ruska oli parhaimmillaan, mieli korkealla ja odotukset tulevaan jahtitapahtumaan kovat. Ennen Hartolaa automme menovesi oli loppumaisillaan ja suolemmekin kaipasivat jotain täytettä, joten kaarsimme seuraavalle huoltoasemalle tankkauspuuhiin.
Tankki ja vatsat täynnä jatkoimme matkaa mutta sitten automme sai kourituksia omaan suolistoonsa. Muutaman kilometrin nyittyään vanha Hiace tuprutti viimeiset päästönsä sankkoina savuina perästään ja pysähtyi, onneksi lähelle huoltoasemaa. Yht`äkkiä kiireettömyytemme oli muuttunut paniikiksi. Kuinka hajonnut kulkupelimme oli? Miten jatkamme matkaa eteenpäin? Ehdimmekö? Taxi-yritykset oli kuitenkin keksitty jo aikoja sitten ja tilasimme avuliaan pirssimiehen viemään meidät Lahteen, josta lähti bussi suoraan lentoasemalle. Kone lähti ajallaan Ruotsiin, jossa odottelimme ystäviämme seuraavaa matkaetappia varten. Seuraavana aamuna saavuimme onnellisesti Bordeauxiin ja jopa kaikkien matkalaukut olivat tulleet mukana. Se vastoinkäymisistä. Mutta automme eivät olleetkaan tilaamiamme tila-autoja vaan pienempiä, joten meillä kymmenellä oli melkoinen työ ahtautua jousilaukkuinemme kahteen autoon. Täytyy sanoa, että silloin kaduin jokaista nauttimaani ylimääräistä herkkupalaa, minkä olin suuhuni tunkenut. Metsästysalue Sää oli kaunis saapuessamme perille. Saimme ystävällisen halauksen isännältämme Xavieriltä ja vielä vuolaamman tervetulotoivotuksen kahdelta aikaisemmin tapaamaltamme koiralta. Kasvot märkinä astelimme majapaikkaamme sydän täynnä ylistystä pelkästä olemassaolosta. Ennen illallista lähdimme isäntämme johdolla tutustumaan 800 hehtaarin tilaan ja sen eläimistöön. Kartanon etelä-osan järvien laitamilta bongasimme kuusipeuroja, Korsikan mufloneita, axis-peuroja ja lukemattomat parvet vesilintuja. Pohjoisen puolen alueilla näimme saksanhirvilaumoja, villisikoja ja joitakin kauriita.
Myös tällä alueella lammet ja järvet kuhisivat elämää. Pelloilla näkyi jäniksiä ja kyyhkyset kujertelivat puissa. Tämäkö oli nyt sitä saastunutta ja luontoköyhää Keski-Eurooppaa? Kyllä kotomaamme jäi kirkkaasti hopealle verrattaessa eläinlajiston määrää ja biodiversiteettikin näytti olevan kohdallaan kun tutkaili hyönteisten, lintujen ja nisäkkäiden touhuiluja niityillä, lammilla ja metsissä. Illallisen jälkeen suunnittelimme seuraavan päivän jahtia. Pohjoisen metsästäjien jahtikulttuuriin kuuluu oma rauha ja omatoimisuus metsästysreissulla ja täällä me saimme toteuttaa itseämme. Olimme vapaita menemään minne halusimme ja milloin halusimme, vapaita olimme myös päättämään siitä mitä jahtasimme. Käytössämme oli jahtitorneja mutta pääosin ne oli suunniteltu kiväärimiehille, joten sieltä oli vaikea ampua jousella, vaistojousella jopa mahdotonta.
Ainoa täytyy-juttu oli ruoka-ajat, joista emme olisi kyllä millään hinnalla halunneet luopuakaan. Metsästystä Ensimmäisen jahtipäivän aamuna keskitin tarmoni kuusipeurajahtiin. Tarkoitusta varten olimme mieheni kanssa varanneet mukaan ns.” köyhän miehen treestandin ”.
Puusta olimme tehneet askelmat, jotka kiinnitimme remmeillä askelmiksi tammien runkoihin. Puiden oksat tarjosivat istumapaikan. Askelmat toimivat todella hyvin. Ne oli helppo kiinnittää ja poistaa, ne eivät painaneet laukussa paljon, rungot eivät vahingoittuneet ja käytön lopuksi lahjoitimme ne isännällemme takkapuiksi.
Kahden epäonnisen puuistunnon jälkeen vaihdoin puupassini uuteen paikkaan. Elukoita oli kyllä joka kerta päivien aikana näkynyt mutta ei ampumaetäisyydellä. Nyt kyttäyspaikkani sijaitsi tammisaarekkeessa lähellä järveä. Peuroja liikkui alueen toisella laidalla ja tuuli oli minulle suotuisa. Tammen terhoja tipahteli koko ajan päälleni ja toivoin puitteni sadon houkuttelevan eläimet alleni.
Rouskutus lähenikin koko ajan ja jopa usealta suunnalta. Äänettömästi siirtelin takapuoltani oksalla, sillä useamman päivän monituntinen puukyttäys alkoi vaatia verojaan; iskias jäyti ronkkaani, selkä jäykistyi ja kädet puutuivat. En olisi koskaan uskonut, että ahteristani löytyisi niin paljon luita ja vieläpä kipeitä. Upea kuusipeurauros lähestyi ja sen sarvet olivat keskikokoa, joten minulla olisi niihin kaatomaksun myötä varaa. Eläin oli täysin keskittynyt terhojen rouskuttamiseen noin kymmenessä metrissä alapuolellani ja kylki oli avoin nuolelle. Aloin vetämään jousta vireeseen mutta käteni ei liikkunut ankkurointipisteeseen kasvoilleni. Vyöhöni kiinnitetty istuinalusta esti sen ja pettyneenä purin vetoni. Hiljaa ja hitaasti korjasin tilanteen ja päätin yrittää uudestaan, sillä eläin oli liikkunut vain pari metriä kylki edelleen avoimena. Vedin uudestaan mutta sellainen kramppi iski sääreeni, että jousi melkein singahti kädestäni. Minkäänlainen lihasrentoutus ei auttanut ja tuskasta ähkien aloin hieromaan kramppaavaa jalkaani. Tänä iltana en tosiaankaan olisi voittanut hymytyttöpatsasta. Ranskalainen illallinen, hyvä seura ja seuraavan päivän odotukset paransivat kuitenkin mielialani nopeasti ja olin valmis uuteen yritykseen.
Kokeiluja Jousimetsästäjä ei voi eikä saa leuhkia sillä kuinka kaukaa hän on eläimen ampunut . Yksi jousimetsästyksen haastavimmista seikoista onkin juuri riittävän lähelle saaliseläintä pääseminen, jotta tappava nuoli saadaan ammuttua oikeaan paikkaan eläimen ollessa ampujaan nähden oikeassa kulmassa. Näitä asioita päätin hieman tutkailla täällä Ranskan maalla missä eläimiä tuntui riittävän kokeitani varten. Eläimen lähelle pääsemiseksi metsästäjän on sulauduttava maastoon siten, ettei eläin saa hänestä näkö, kuulo eikä hajutuntemuksia. Päätin ensiksi testata eläinten näkö- ja hajuaisteja. Kokeen päätin suorittaa mufloneilla. Aamuvarhaisella pakkasin tarvikelaukkuni ja lähdin heikossa tihkusateessa kohti pientä mäntymetsikköä, jossa tiesin muflonien asustavan. Suunnittelemani passipaikka sijaitsi metsikön laidalla, niityn vieressä saniaispuskissa. Reunassa kasvoi tammia, mäntyjä ja kastanjoita.
Asunani oli 3 d-puku ja kasvomaski. Päätin hoitaa homman tosissani, joten konttasin viimeiset 50 metriä saniaisiin. Sisällä pesässäni leikkasin ampumareikiä sopiville hollille ja asettelin tavarani ympärilleni. Sitten kaivoin salaisen aseeni laukustani eli mänty-hajusteen. Olin kontallani solumuovin päällä ja suihkuttelin pullosta ilmaan yläpuolelleni ja tavaroitteni päälle tätä suloista tuoksua. Sitten odottelin jousi tanassa. Puolen tunnin päästä alkoivat saniaiset heilua takanani ja kohta parikymmentä muflonia lähestyi. Laumassa oli kaiken ikäisiä eläimiä. Jännitti. Homma toimi täydellisesti ja minun tapauksessani liiankin hyvin. Lauma piiritti minut kokonaan ja pienemmät vasat melkein hyppivät päälleni. Matkaa oli vain pari metriä lähimpiin eläimiin, joten en voinut liikkua mitenkään saatikka sitten virittää joustani. Eläimet eivät haistaneet eivätkä reagoineet patsasmaiseen olemukseeni. Aikansa aterioituaan ympärilläni koko tokka lähti palaamaan metsikköön, mutta silloin oli jo liian myöhäistä ampua, koska eläimet olivat selin minuun. Se siitä kokeesta. Seuraavan päivän kokeen päätin toteuttaa ilman hajusteita, koska se näytti toimivan liiankin hyvin. Naamioin lakkini risuilla ja saniaisen lehdillä. Passissa ollessa eläin helposti havaitsee juuri pään ja lakin, vaikka muu vartalo olisikin 3 d-puvun peitossa. Tarkoitukseni oli nyt harhauttaa kuusipeurojen näköaistia ja käyttää hyväkseni tuulen suuntaa. Muu porukka naureskeli minulle häpeilemättä ja jopa isäntämme hymähteli kun lähdin iltapäivällä koereissulleni. Kuljettuani aikani näin kuusipeuratokan läheisellä niityllä, joten suunnistin sinne. Niityn laidassa tuulen ollessa vastaani lähdin puolikyykkyä eläimiä kohti. Liikuin hitaasti ja pidin jouseni edessäni, jotta profiilini ei olisi levällään. Homma toimi, melkein. Pääsin 15 metriin laumasta ja aloin kohottamaan joustani. Se onnistui mutta kun aloin vetämään kättäni ankkurointi-pisteeseen homma hajosi. Eläimet eivät välttämättä tunnistaneet minua ihmiseksi, jota piti varoa mutta liikkeeni olivat riittävän uhkaavia aiheuttamaan paon. Pakomatkaksi niille riitti vaivaiset 50 metriä mutta päätin yrittää uudestaan eri paikassa. Seuraava testini muflonien kanssa sujui saman kaavan mukaan. Pääsin noin kymmeneen metriin mutta viritysliikkeeni oli niille liikaa. Testikoetulokset saivat aikaan kuitenkin sen, että muu porukka alkoi käyttää heinähattuja passipaikoilla istuessaan. Uusi muoti oli saapunut Ranskaan.
Lisää puupassia Reissu läheni loppuaan, joten jatkoin puussa istumista aamuin, illoin. Seistessäni aamujahtipaikassani tukevan tammen oksilla näin axislauman lähestyvän paikkaani. Vartin päästä ruokaileva lauma oli edessäni ja komea uros asteli eteeni noin kymmeneen metriin. Mittailin silmilläni sen sarvia ja päästin hiljaisen huokauksen. Minulla ei tosiaankaan olisi varaa ampua tuota eläintä. Axis-peuran sarvet hinnoitellaan niiden pituuden mukaan ja näkemäni eläimen kalusto oli sitä luokkaa, että tiskivuoro olisi jatkunut Ranskan maalla vuosikausia, jos nuoli olisi lähtenyt matkaan. Tuskistani tietämättä eläin nosteli kaulaansa, näytteli sarviaan ja ojenteli etujalkaansa tarjoten avointa kylkeä ilman kiireen häivää. Kauniin valokuvan siitä sain. Illalla päätin yrittää villisikoja. Juhani lähti mukaan ja lähdimme ajoissa laittamaan passipaikkamme kuntoon ennen hämärän tuloa. Minulla oli hieman vaikeuksia nousta puuhuni, joten Juhani auttoi ojentelemalla tavarani ylös ja tukemalla jalkojani. Olin kesällä katkaissut sormestani jänteen, joten jouduin käyttämään metallista lastaa mikä taasen haittasi kiipeämistäni ja tarttumisiani. Aikani ähistyäni olin riittävän korkealla ja odottaminen saattoi alkaa.
Pimeän rajamailla kuulin röhkinää ja kohta sikaperhe lähestyi puutani. Emakko ja liuta possuja. Päätin yrittää possuja, sillä emää en ampuisi ja nuoret siat olivat jo syötävän kokoisia.
Matka oli kuitenkin koko ajan liian pitkä, joten ampumatta jäi taaskin. Sitten olikin jo säkkipimeää ja Juhani näytteli taskulampullaan lähistön puussa merkkiä siitä, että lähtisimme pois. Keräsin tavarani ja aloin suunnitella alaspäin lähtöä. Olin korkealla, oli säkkipimeää, puu oli paksu ja toinen käteni melko avuton. Oli huudettava miehistä apuvoimaa. Kesti melkein puoli tuntia saada minut alas puusta ja puun juurella nauroin jo hervottomasti kömpelyyttäni. Juhani sen sijaan oli melko nyreissään koko touhusta ja kehotti minua pysyttelemään tästä lähtien maan pinnalla. Loppurutistus Enää yksi jahtipäivä jäljellä. Luovuin sikajahdista ja keskitin tarmoni kuusipeuroihin. Lähdin järvenrantakukkulalle ja ähelsin itseni puuhun. Eläimiä kuljeskeli läheisellä niityllä ja piakkoin niiden alkoi tehdä mieli tammenterhoja. Kuusipeuratokka oli kohta vallannut kukkulan laidan, jossa kyyhötin puussani. Rouskutus läheni ja kohta upea sarvipää tyhjensi naapuripuun alakertaa terhoista.
Eläin oli tosi kaunis ja kallis. Vaikka saalista ei ollut tähän mennessä tullutkaan en kuitenkaan ollut niin epätoivoinen, että olisin ampunut niin arvokkaan eläimen. Eikä minun tarvinnut enää todistaa kenellekään metsästystaitojani, joten tyydyin ottamaan valokuvan. Lisää eläimiä pyöriskeli lähistöllä mutta aivan lähelle kukaan ei enää uskaltautunut.
Ajatelmia Metsästysmatka Ranskaan oli upea kokemus. Kauniita eläimiä, upea luonto, jännittävät jahtihetket ja yhteiset muistot ystävieni kanssa. Tällaiset matkat saavat minut aina pohtimaan sitä, että kuka on hyvä metsästäjä ja miten. Metsästystaitoa ei voi mitata pelkästään saaliin määrällä. Varakkaan on helppo ampua aina kun tilaisuus tulee mutta tavallisen maantientallaajan on pysähdyttävä miettimään jokaista maksettavaa laukausta. Entä sitten saaliin koko? Ison, komeasarvisen eläimen ampujaa pidetään todellisena pyyntimiehenä ja vieläpä taitavana sellaisena. Mielestäni tosi metsästäjä jättää lauman parhaan suvunjatkajan rauhaan ja keskittyy nuoriin, kasvaviin eläimiin. Ne syövätkin eniten lauman laitumista. Lauman varovaisin eläin on yleensä naaras ja sen ampuminen vaatii enemmän tuuria ja taitoa. Mutta se Macho-kulttuuri!
Metsästykseen ei mielestäni sovi yhtään ” kaikki minulle heti ”asenne. Erästykseen kuuluu niin paljon muutakin kuin pelkkä saalis, joten illalla kotiin tultaessa voi huokaista onnellisena reppu tyhjänäkin. Sellaisen, joka haluaa parhaimmat passipaikat ja oppaat, suurimmat eläimet ja saalistakuun, on paras jäädä kotiin. Eettinen metsästys on parasta mainosta harrastuksellemme. Artikkeli: Sinikka Uusitalo, Mukkanuoli.fi Kuvat: Sinikka & Juhani Uusitalo Copyright © Luonnossa.net. All rights reserved. |
||||||||||||||||||||
|
|
|
|